Urbo Oulun äärilaidalla 65,5 kilometrin päässä Rotuaarilta

Jaana Haapaluoma-Höglund, toimittaja
Jaana on oululainen freelancetoimittaja, dokumentaristi ja yhden lapsen äiti, jonka mielestä kirjoittaminen on paras tapa ajatella. Hän kuuntelee metallimusiikkia, haluaisi joogata joka aamu ja osaa pilkkoa sipulin itkemättä.

Antti J. Leinonen, valo- ja videokuvaaja
Antti on paljasjalkainen oululainen, mutta asuu nykyään Iissä kengät jalassa ja jalat maassa. Hän on kuvajournalisti, jonka korvissa soivat urbaani rytmimusiikki, moottorisahan keväiset parkaisut ja jääpeitteisen Perämeren hiljaisuus.

Tia, 15, auttaa vanhempiensa maatilalla ajamalla traktoria, vapaa-ajalla hän valokuvaa ja ajaa moottorikelkalla – tällaista on nuorten elämä haja-asutusalueella, ja tämäkin on oululaisuutta.

Menimme katsomaan, mitä löytyy, kun lähtee Rotuaarilta mahdollisimman pitkälle mutta haluaa silti pysyä Oulun kaupungin rajojen sisäpuolella. Löytyi 65,5 kilometrin päästä Yli-Iin Tannila ja sieltä teini-ikäisiä, joiden harrastukset ja taidot suorastaan loksauttivat toimituksen leuat. Osaisitko sinä metsästää itsellesi ruokaa, korjata mopon tai auttaa lehmää poikimaan?

Tia, 15, ottaa valokuvia, ajaa traktorilla ja moottorikelkalla ja osaa auttaa, jos nauta poikii

Tie 885 kiemurtelee kuvankauniin Siuruajoen vierellä, välillä metsää ja välillä peltomaisemaa esitellen. Oikealle kääntyy hiekkatie, jonka varrelta paljastuu omakotitalo, navetta ja niiden takana hehtaarien pellot.

Maatilalla kasvaa siihen, että on kaikessa mukana. Ysiluokkalainen Tia Keskikallio osaisi hoitaa tilanteen, jos lehmä alkaisi yhtäkkiä poikimaan. Hän kyntää peltoa traktorilla kesäisin ja auraa sillä lunta talvisin.

”Leppoisaa traktorilla on rauhassa ajella. Tarvitsee vain välillä katsoa, että menihän oikein”, Tia juttelee.

Puhe ostarilla norkoilevista nuorista on aina vaikuttanut Tiasta etäiseltä. Vaikkei se ole koko totuus urbaanin kaupunkinuorenkaan elämästä, niin Tia ei voisi niistä puheista itseään vähempää tunnistaa. Hän tuntee pientä ylpeyttäkin siitä, että on oppinut maataloudessa tarvittavia juttuja, joita aivan jokainen muu ei osaa.

”On rikkauksia ja taitoja, joita voi tarvita myöhemmin elämässä. Mutta jos kavereilla on mikä vain maatilaan liittyvä kysymys, niin he sanovat heti, että Tia tietää. Joskus se ärsyttää. Sitten vastaan, että en ole kumminkaan kaikkitietävä.”

Vaikka vanhempien opit vetäisivät maatalouden puoleen, Tia toivoo löytävänsä ammatin eri alalta. Hän opettelee valokuvausta ja haluaisi Ouluun tai Raaheen opiskelemaan kuvaajaksi. Kliseinen kysymys kuvausmieltymyksistä – maisemat vai ihmiset – saa Tian hymyilemään.

”Ei täällä oikein ole ihmisiä, joita kuvata.”

Niin, ihmisiä. Maalla asuvalle nuorelle some ja netti voivat olla pelastus. Kavereihinsa Tia pitää yhteyttä netin välityksellä. Hän pelaa kavereidensa kanssa moninpelinä Fortnitea ja Counterstrikea ja juttelee Discord-palvelussa. Se on ihan oikeaa sosiaalista kanssakäymistä.

Mutta sitten välillä sitä kaipaa livenä näkemistä, jolloin voi vain olla ja keskittyä toisen läsnäoloon. Vierailut pitää sopia tarkasti, jotta vanhemmat pääsevät hakemaan. Maatilalla aikatauluja on vaikea suunnitella.

Vapaus koittaa sitten, kun Tia hankkii kevarikortin 16-vuotiaana. Silloin voi ottaa itse vastuuta menemisistään.

Nyt talvella, kun on valoisa keli, Tia nousee moottorikelkkansa kyytiin ja lähtee pelloille ajelemaan.

”Siinä kyllä ajatus niin sanotusti lepää.”                                                                                      

Nikon, 15, harrastus: mummolassa vierailu

Joka päivä koulun jälkeen Niko Viitala, 15, syö jotain ja kävelee sitten mummon ja papan luo kylään.

Toki korona-aikana vain terveenä.

”On tärkeä kuulla tarinoita ja tietoa aiemmilta sukupolvilta ja säilyttää yhteys isovanhempiin. Olen oppinut heiltä myös käytöstapoja”, Niko kertoo.

Vaikka kavereiden kanssa ei tunnu tärkeältä ottaa lakkia pois päästä sisätiloissa, niin Niko tietää, että vanhemmille ihmisille tapa on merkityksellinen. Pitää tietää, miten olla eri ihmisten kanssa. Se on se juttu.

Elsa-mummo tarjoilee itsetekemäänsä rieskaa. Niko ja Olavi-pappa kertovat, että Elsan tekemä kaurarieska ja pullat ovat suvussa jo eräänlainen sensaatio. Kylälläkin rieskat jo tunnetaan.

”Höpsis! Ei kai. Älkää sellaista kirjoittako”, Elsa sanoo vaatimattomana.

Elsa suostuu paljastamaan, että rieskojen salaisuus on laittaa tarpeeksi kaurahiutaleita ja paistaa ne leivinuunissa.

Yhdessä Niko, Elsa ja Olavi pelailevat, juttelevat ja syövät herkkuja. Nuoren tulevaisuudensuunnitelmat, pelot ja ilot on käyty läpi monta kertaa.

Kun Niko ei ole mummolassa, hän keksii itse tekemistä kotona. Kavereita näkee vain koulussa, sillä oman ikäisiä nuoria on kylällä vain yksi. Ajanvietteeksi Niko on rakentanut pakohuoneita muualla asuvien vanhempien veljiensä huoneisiin ja järjestänyt perheelle kilpailuita.

”Pienenä tein pihalla omia lyhytelokuvia, joissa perhe sai avustaa. Leikin myös olevani pyöräilevä koulutaksi, joka poimii lapsia kouluun.”

Teatteria Niko on harrastanut Pudasjärven kesäteatterissa ja Oulussa. Ysin jälkeen hän hakee Ouluun ilmaisupainotteiseen lukioon, kiinnostuksinaan teatteri ja tanssi.

Hän ei kuitenkaan tiedä, tuleeko niistä ammatti. Aikuisena Niko haluaisi tehdä maailmalle jotain arvojensa mukaista. Vaikuttaa ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon. Pienestäkin kylästä voi päätyä pitkälle.

Pienikin muutos on iso voitto.

”Kun sain vanhempani kierrättämään muovia, minua ahdisti taas hieman vähemmän.”

Jussi-Pekka, 20, metsästää itselleen ruokaa

Tannillassa melkein kaikilla nuorilla ihmisillä on metsästyskortti, ja se saadaan varhain, 10 vuoden tietämillä.

Jussi-Pekka ”JP” Paaso, 20, on saapunut Keskikallioiden maatilan laajoille pelloille, jotta hän voisi houkutella kettuja pillillä paikalle. Kaikkialla näkyy peltoa ja kaukana metsänreuna.

JP käsittelee asetta vastuullisesti, minkä näkee siitä, että hän kantaa sitä kotelossa, nostaa sen varovasti ja kiertää sen selkäpuolelle niin, ettei vahingossakaan osoita sillä ihmiseen. Parempaa käytöstä kuin monilla kokeneemmillakin metsästäjillä.

Metsästäessä saa olla ulkona, mitä JP rakastaa. Samalla pääsee itse hankkimaan riistalihaa, jota tehdä ruuaksi. Kettuja metsästetään Suomessa myös riistanhoidollisista syistä, mikä sopii nuoren aikuisen maailmankuvaan.

”Pitää olla sopivassa suhteessa kaikkea. Kun on vähemmän petoeläimiä, on paremmat mahdollisuudet selvitä niillä, jotka eivät ole petoeläimiä”, JP toteaa.

Kun sopiva kohta pellonviereltä pikku metsiköstä löytyy, JP asettuu vatsalleen maahan ja viheltää pilliin. Kuuluu uikuttava ääni. Sitten JP odottaa hievahtamatta. On aivan hiljaista.

Vilahtiko ojassa jokin? Rasahtiko takana oksa? Aistit alkavat kokea omiaan.                           

Ja nyt on sentään vasta auringonlasku. Kaikkein jännittävimpiä ovat ketunmetsästäjän kuutamoyöt.

Kettu jää piiloonsa. Aurinko on jo laskenut, mutta taivas peltojen takana hehkuu violettina. Peltotie kiemurtelee kaukaisuuteen. Luonnossa liikkuessa pienet asiat ovat merkityksellisiä.

Tannila on JP:lle yksinkertaisesti paras paikka. On mukavia ihmisiä ja metsä ympärillä.

”Pääsee suoraan pihasta kairaan ilman turhaa värkkäämistä.”

Sonja, 23, hoitaa poroja töiden jälkeen

Monen oululaisen kuulee valittavan, että eteläläisten mielikuvissa Oulussa olisi poroja. Itse asiassa luulo pitää nykyään paikkansa: Oulussa kyllä on poroja, Ylikiimingissä ja täällä Tannilassa.

Sonja Kyrönniemi, 23, kävelee raikkaan valoisan mäntymetsän läpi poroaitaukseen. Hän käy hakemassa mummolan kuistilta muovipussillisen lämmintä jäkälää. Tätä satsia on sulateltu kuistilla sisällä, loput poronrouskuteltavat on säilötty ulos pakkaseen.

Poronhoito on kulkenut Kyrönniemien suvussa sukupolvelta toiselle, ja toivottavasti perinne jatkuu myös Sonjan 1,5-vuotiaalle Jesse-pojalle. Vaikka kylällä ei järjestettyjä harrastuksia ole, Sonja ei niitä kaipaisikaan.

”Kyllähän porojen kanssa viihtyisi vaikka kuinka pitkään”, Sonja sanoo ja komentelee vaatimia lempeästi mutta jämäkästi jäkäläannostensa luokse.

Monipuolisuutta ja eri näkökulmien ymmärtämistä. Sitä poronhoito tuo elämään.

”Erotusten aikaan syksyllä porukan vanhin ihminen on 90-vuotias ja nuorin 1-vuotias. Kuulee monenlaisia tarinoita”, Sonja kertoo.

Asuntoja saisi kylällä olla lisää. Sonja on hiljattain eronnut, joten hän asuu väliaikaisesti vanhempiensa luona aivan mummolan ja porojen lähellä. Muuten elämä Tannilassa antaa nuorelle ihmiselle kaiken, mitä hän tarvitsee.

Poroaitauksen vieressä perheen edesmenneen isoisän talo on hieno vanha hirsirakennus, jossa on perinteinen lasikuisti. Aitan seinällä roikkuvat syksyiset hirvensarvet.

”Kuka tällaisia taloja enää rakentaa. Rakastan vanhoja perinteitä. Niitä pitää vaalia.”

Veeti, 14, opettelee mopojen korjausta Youtubesta

Tannilalaisessa autotallissa seiskaluokkalainen Veeti Pyörälä, 14, miettii hetken, näyttäisikö Honda Monkeynsä tämänhetkisen tilanteen. Jakopääremontti on vielä niin vaiheessa, ettei siinä oikein ole näytettävää.

”Tämä tuli minulle huomattavasti huonommassa kunnossa vuosi sitten. Väärällä tankilla, väärällä kytkinpuolella ja ilman jarruja”, Veeti moittii.

Vapaa-ajallaan Veeti käyttöentisöi mopoja, eli hän korjaa niitä käytettävään kuntoon. Hän ei yritäkään saada niitä täydellisesti alkuperäisen kaltaiseksi. Tämän hän on kuitenkin maalannut osittain punaiseksi.

”Olen yrittänyt saada tätä tehdasnäköiseksi. Maalasin alkuperäiseen väriin. Odotettuun alkuperäiseen.”

Mopo ei vaikuta Veetistä täysin alkuperäiseltä Monkeyltä. Sen tarkka historia ei ole selvinnyt. Siitä saa kuitenkin parhaimmillaan satasia, kun sen myy. Kenties pian on rahat kasassa moottorikelkkaan.

Tieto ei suinkaan kartu kansalaisopiston entisöintikurssilla, vaan kuten moni muukin maaseudulla harrastuksiaan edistävä nuori, Veeti etsii tietoa itse Youtubesta ja Facebookin foorumeilta.

”Vaihtelevasti löytyy tietoa. Konetyypin ymmärtäminen on ollut tässä vaikeinta. Tämä on nelitahtinen, mutta kaksitahtiset ovat olleet tutumpia”, Veeti sanoo.

Viisi. Ai nuorta? Veeti joutuu miettimään hetken, kun kuulee, montako tannilalaista juttuun haastatellaan. Niin aivan, ikähaarukka on 14–23. Se selittää. Kuten muillakin Yli-Iin Tannilan teineillä, myös Veetillä on se tilanne, ettei ikätovereita juuri samalla kylällä ole.

Ensimmäiset naapurit asuvat joen toisella puolella. Tien varrella on vain mökkinaapureita, joita harvoin näkee. Oma rauha on parasta.

”Olen asunut aiemmin Yli-Iin kylällä neljä vuotta, ja ero siihen on aikamoinen.”

Hämärälle pihalle hohtaa Veetin huoneen ikkunasta kaksi uudenaikaista tietokoneen näyttöä. Muita keinovaloja ei juuri lähistöllä näy. Tähtitaivas pilkehtii kirkkaammin kuin kaupungin keskustassa.

Huomio, jos kuuntelit jutun! Artikkelissa on myös valokuvataiteilija, kuvajournalisti Antti J. Leinosen kuvareportaasi Tannilasta. Sitä ei kannata ohittaa.

Katso myös: Tutkijat: nuoret oletetaan kaupunkiin